Nyheter  // 

Pol.dr. Pekka Perttulas tal på Svenska dagens seminarium 2015

Itsenäistyvä Suomi-neito Svea-mamman kainalossa – ruotsin kieli Pohjolan yhteyden purkajana ja rakentajana

Suomenkielinen ei määrittele suhdettaan ruotsinkieleen rationaalisesti. En ainakaan minä. Huomasin sen, kun aloin miettiä Ruotsalaisuuden päivän puheenvuoroani. Ennakkoluulot ja asenteet vaikuttivat. Aloin etsiä syitä asenteellisuuteen. Tosin intoa suurten syvällisten vastausten etsintään hillitsi se, että ajatuksia testatessani sain vastaukseksi, että suhtautumisen ruotsikieleen määrää se, millainen ruotsinkielen opettaja itse kullakin on koulussa ollut. En lannistunut, vaan etsin edelleen syitä asenteista. Asenteet syntyvät yhden ihmisen mielessä ainutlaatuisina menneisyyden kokemuksina. Näin ainakin jokainen haluaa uskoa. Asenteet kuitenkin elävät ja vaikuttavat usean ihmisen yhteisessä mielessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Asenteet sanelevat valintoja – ja asenteet muuttuvat hitaasti. Ensimmäiseksi yhdistin ruotsinkielen mielessäni suomenruotsalaisuuteen. Se on luonnollista. Mutta jo seuraavaksi yhdistin sen Ruotsiin – Suomen suhteisiin Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Ruotsinkielellä on ulkopoliittinen lataus. Se on kieli, joka asemoi Suomea kansainvälisesti. Se symboloi valintaa idän ja lännen välillä; ainakin idästä ja Venäjän näkökulmasta tulkiten ruotsinkieli lähentää Suomea pohjoismaihin ja länteen. Jos asetelmaa tarkastellaan idän ja lännen välisenä joko tai -valintana, kyse on idän hylkäämisestä ja Suomen siirtymisestä kohti länttä. Asetelmaa pehmentää se, että Pohjoismaat ovat Pohjoismaita. Kulttuurisesti ja henkisesti Pohjoismaat haluavat kuulua läntiseen Eurooppaan, mutta alueellisen omaleimaisuutensa säilyttäen. Tosin Suomi poikkeaa geopoliittisen asemansa vuoksi muista Pohjoismaista. On tärkeää, että on olemassa käsitteet Pohjoismaa ja pohjoismaalaisuus. Se on maailmanlaajuinen brändi. Suomelle Pohjoismaat ovat sittenkin halutuin viiteryhmä, luontevampi kuin reunavaltiot. Harmillista on se, ettemme aina muista, että Pohjoismaat ovat sitä, mitä me itse yhdessä haluamme meidän olevan. Pohjoismaisuutta pitäisi säännöllisesti päivittää. ​​​*** Sisäpoliittisesti ruotsinkielestä tulee mieleen oikeistolaisuus. Pohjoismainen hyvinvointi on tärkeä osa Pohjolan brandia, mutta ruotsinkieli ei ole siinä samanlainen henkinen ja tarpeellinen sillanrakentaja kuin monissa muissa pohjoismaisen brandin rakentamisasioissa. Samalla on myönnettävä, että yhdistän suomenruotsalaisuuden juuri niihin arvoihin, joilla luodaan yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta – todellista alhaalta ylöspäin kasvavaa yhteisöllisyyttä, aitoa hymyilevää hyvinvointia. Olen ollut yhteistyössä ruotsinkielisten kanssa niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Se ei selitä, miksi mielikuva ruotsinkielisten arvo-oikeistolaisuudesta on niin vahva. Helppo selitys olisi, että olen omaksunut puheet ”bättre folkista” ja ”ankkalammikosta”. Se ei ole oikea selitys. Lähdin etsimään syvällisempiä perusteluita. Mielestäni löysin muutaman. Historian harrastajana hain niitä luonnollisesti historiasta. Se on paradoksaalista, kun seminaarin aiheena on ”Svenska språket i Framtidens Finland”. Mutta ilman historiaa ei voi rakentaa tulevaisuutta. Luulen, että menneisyyden kuvaukseni edetessä, te helposti löydätte yhtymäkohdat tähän päivään. Niitä ei tarvitse erikseen osoitella. Historiassa pätee sama oppi kuin politiikassa: Tärkeintä ei ole oikean vastauksen antaminen vaan oikean kysymyksen esittäminen. Piti löytää oikea kysymys. Kysyin itseltäni: Olisiko käsitykseni ruotsinkielisyydestä ja suomenruotsalaisuudesta muokkautunut ennen kuin olin tavannut yhtäkään suomenruotsalaista tai kuullut ruotsinkieltä? Kun vastaus oli ”kyllä”, seuraavaksi piti kysyä, miksi näin oli. Koin, etten ollut ainoa, joka oli muodostanut käsityksensä ruotsinkielestä aivan jollakin muilla perusteilla kuin omakohtaisilla kokemuksilla. Päädyin tarkastelemaan asiaa pitkän aikavälin historian näkökulmasta. Mennyt ei ole siinä vain tapahtumia ja tapahtunutta, vaan pitkässä linjassa tarkasteltuna toistuvaa ja uudelleen tapahtuvaa. Sillä otteella voi oivaltaa jotain uutta. Hyödynsin mentaliteettihistoriaa, jossa toimijana on kansa ja tutkimuskysymykset poikkeavat totutusta. Mentaliteettien aikajänne voi olla satoja vuosia. Mentaliteetit muuttuvat hitaasti, vaikuttavat kansalaisten käsityksiin ja ohjaavat tiedostamatta heidän käyttäytymistään sekä valintojaan. Mentaliteetit varastoituvat asenteisiin. Jos jotkut, niin asenteet vaikuttavat suomenkielisten suhtautumiseen ruotsinkielisiin. Asenteet vaikuttavat arvoihin. Asenteesta löytyi syy, mutta myös syyllinen. Suurin syyllinen ennakkoluuloihini oli ruotsinkielinen ja suomenruotsalainen Sakari Topelius. Miksi? Kuulun sukupolveen, jonka maailmankuvaa ovat muokanneet kirjat. Käsitykseni ruotsinkielisyydestä ja siihen liittyvistä arvoista on muokkautunut historiallisten romaanien pohjalta, joista ei ollenkaan vähäisin ollut Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset. Sieltä on jäänyt mieleeni myös soturikuningas Kustaa Aadolfin nimi, joka kuuluu Ruotsalaisuuden päivään. Monet Suomen ja Ruotsin yhteiseen valtiolliseen aikaan sijoittuneet romaanit olivat jättäneet mieleeni jäljen, jota vasten peilasin suomenruotsalaisuutta ja ruotsinkielisyyttä. Välskärin kertomukset on hyvä esimerkki. Tarina alkaa vuodesta 1631, kolmikymmenvuotisesta sodasta. Perttilän suvun vaiheita seurataan miltei 150 vuoden ajan. On sotaa ja romantiikkaa, mutta taustalla kulkee yhteiskunnallinen kehitystarina. Kirjassa kerrotaan, miten eteläpohjalaisen nuijasodan veteraanin ja talonpojan Aaron Perttilän poika Kustaa Perttilä lähtee taistelemaan Ruotsin kuninkaan puolesta. Sotatantereella mainetta hankkinut hakkapeliitta muuttaa sukunimensä Berteliksi ja aateloinnin jälkeen Bertelsköldiksi. Ruotsin kruunu palkitsee palvelijansa. Aaron Perttilä ei. Hän ei anna anteeksi poikansa uutta säätyä ja nimen muutosta. Hän hylkää pojan, jättää perinnöttä. Kertomuksessa ruotsinkielisen nimen ottaminen ja kielen omaksuminen symboloivat kansallista ja yhteiskunnallista jakoa, joka irrottaa Kustaa Perttilän säädystään ja synty-yhteisöstään. Ruotsinkielisyys tarkoittaa etuoikeutta, joka ei ollut kansasta kasvanutta ja oikeutettua – vaan Ruotsin kuninkaalta saatua ja etuoikeutettua. ​​​*** Oikeus ja etuoikeus ovat tärkeitä sanoja, kun puhutaan ruotsinkielisyydestä Suomessa. Missä vaiheessa oikeudet tulkitaan etuoikeuksiksi? Onko oman kielen käyttö oikeus vai etuoikeus? Edellä kerrotun kaltainen kieliryhmien yhteiskunnallinen asetelma toistuu hämmästyttävän usein kirjallisuudessa. Eikä asetelma rajoitu vain Suomen ja Ruotsin valtiollisen yhteiselon aikaan. Venäjän vallan ajan kuvauksissakin ruotsinkielisyys samastuu usein valtaapitäviin. Ruotsinkieliset edustivat virkavaltaa, ja virkavalta oli tsaarin valtaa. Herrat vastaan kansa, ylemmät säädyt vastaan kansansäädyt – ja raja kulkee kielen mukaan. Yhteiskunnallisissa kuvauksissa aateliston perillisiksi tulevat vähitellen murtaen suomea puhuvat ruotsinkieliset kartanoherrat, tehtaiden patruunat ja virkamiehet. 1800-luvun lopulta lähtien kieliryhmien vastakkainasettelu pohjaa syntyperän rinnalla uudelle luokkajaolle ja nousevalle luokkatietoisuudelle, työn ja pääoman ristiriidalle. Siinä ajassa ja ajan myöhemmissä tulkinnoissa historialliset mentaliteetit ruokkivat poliittisia vastakkainasetteluita. Historian mentaliteetteihin eivät nojanneet vain suomenkieliset, vaan myös ruotsinkieliset. Kun Kustaa Aadolfin päivää – Ruotsalaisuuden päivää – 6. marraskuuta 1908 vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran, kansallistunne oli voimissaan. Suomalaisuusohjelman ”yksi kieli, yksi mieli” vastapainona oli ohjelma ”kaksi kieltä, kaksi kansaa”. Ruotsalaisuuden päivällä vahvistettiin eroa kahden kansallisuuden, ruotsin- ja suomenkielisten välille. Ajan hengen mukaisesti kieli liitettiin rotuun. Ruotsinkieliset kuuluivat ylempään läntiseen germaaniseen rotuun, suomenkieliset liitettiin itäisiin kansoihin, joille oman kulttuurin ja kansankunnan luomista pidettiin liian vaikeana tehtävänä. Elettiin niin sanottujen sortovuosien aikaa. Venäjän vastaisuus oli yhteistä, mutta ei yhdistänyt suomen- ja ruotsinkielisiä. Suomessa kamppailtiin Venäjä-politiikan suunnasta; myöntyväisyys vai vastahankaisuus? Ruotsinkieliset eivät olleet myöntyväisyyssuunnan kannattajia. Siihen löytyy luonnollinen selitys yhteydestä Ruotsiin. Toinen selitys on, että ruotsinkieliset pelkäsivät myöntyväisyyden heikentävän kieliryhmänsä asemaa. Niin pitkään kuin valtakunnassa on vain yksi suuri kieli- tai kansallisvähemmistö, sen oikeudet – jopa etuoikeudet ovat perusteltuja. Entä jos isoja vähemmistöjä on useita? Muuttuvatko yhden vähemmistön oikeudet etuoikeuksiksi? Monikulttuurisessa Suomessa joudutaan tulevaisuudessa siinä asiassa piirtämään rajoja. Tässä yhteydessä voi historiasta nostaa esiin myös toisen tulevaisuuteen ja ruotsinkieleen liittyvän kysymyksen. Ensimmäisen Ruotsalaisuuden päivän vuosina etsi paikkaansa myös Maalaisliitto. 1906 perustetussa talonpoikaisessa ja nuorsuomalaisessa poliittisessa liikkeessä oli alkuaikoina kieliasetelmasta juontuva populistinen vivahde. Asetelmaan pystyi helposti rakentamaan yhteiskunnallisen ja poliittisen jännitteet. Onko Suomessa ollut yhtäkään populistista liikettä, joka ei olisi ammentanut alkuvoimaansa ruotsinsuomalaisten väitetyistä etuoikeuksista ja ruotsinkielen asemasta? Tähän mennessä ei ole ollut. Hetkeen tarttuva populismi nojaa historiallisiin pitkäkestoisiin tiedostamattomiin mentaliteetteihin, ja ruotsinkielisyys on otollinen kohde. Voi päätellä, että ruotsinkieli saa nauttia jatkossakin populistien potkuista. ​​​*** Kun lupauduin puhumaan tähän tilaisuuteen, selvitin juhlapäivän taustaa. Huomasin, että 6. marraskuuta on nykyään Kustaan Aadolfin päivä, mutta ei enää Kustaa Aadolfin nimipäivä. Olin pettynyt. Muistaakseni kalenterissa ei ollut muita kaksiosaisia nimiä kuin Kustaa Aadolf. Se oli yksi syy, minkä vuoksi aikanaan laitoin merkille Ruotsalaisuuden päivän – ja kuten edellä on todettu, annoin päivälle Kustaa Aadolfin näköisen sisällön. Oli kalenterin tarkistamisessa hyvääkin. Huomasin otsikkoni vahingossa osuneen nimipäivän osalta kohdilleen. Viiden vuoden nimettömän ajan jälkeen tämän päivän nimipäiväsankariksi on suomenruotsalaisessa kalenterissa nostettu Svea. Suomenkielisessä kalenterissakin on uusi nimi. Tänään on ensimmäisen kerran Mimosan nimipäivä. Näillä uusilla nimillä juhlistetaan suomenruotsalaisten oikeutta käyttää omaa kieltä Suomessa ja kunnioitetaan yhteistä kaksikielistä isänmaata. Paljon on sisältö muuttunut runsaassa sadassa vuodessa. Kaikki tietävät, mitä Svea tarkoittaa. Se on Ruotsin henkilöitymä, syntynyt kantasanasta Sverige. Mutta mitä tarkoittaa Mimosa? Löytyykö siitä sanasta symboliikkaa esitykseni otsikolle ”Itsenäistyvä Suomi-neito Svea-mamman kainalossa”? Ei löytynyt. Mimosa merkitsee valoa, mutta myös herkkätunteisuutta ja häveliäisyyttä. Kuvaus ei oikein istu suomalaiseen mentaliteettiin. ​​​*** Otsikkoni ”itsenäistyvä Suomi-neito” vie ajatukset 1910- ja 1920-luvuille, Suomen itsenäistymisen aikaan. Siinä ajassa on samankaltaisuutta tähän hetkeen. Otsikon jatko ”ruotsin kieli Pohjolan yhteyden purkajana ja rakentajana”, nostaa esiin niihin aikoihin käydyn kielitaistelun, jonka taustalla vaikutti ajattelu – eri kieli, eri rotu, eri kansallisuus. Sinällään tilanne ei poikennut muusta Europasta. Eri maissa lietsottiin kansallishenkeä, vähemmistökansallisuuksia vainottiin, kielivähemmistöjen oikeuksia karsittiin, Venäjä ja Saksa olivat sekavassa tilanteessa, Pohjoismaat etsivät suuntaansa ja Suomi haki kansainvälistä viiteryhmäänsä. 1920-luvun lopulla aitosuomalainen nuoriso taisteli ”pirua, ryssää ja ruotsalaisuutta” vastaan. Oman asian oikeutukselle haettiin perusteita – vaarallisesti vastakkainasetteluita rakentaen. Suomi tunsi yhteenkuuluvuutta Itämeren reunavaltioihin, ja sitä reittiä pitkin kulki tie Eurooppaan. Ruotsinkielisyys ja pohjoismaisuus eivät olleet kunniassa. Niitä kartettiin, kunnes 1930-luvulla tilanne muuttui. Saksan ja Venäjä vakautuivat sisäisesti, mutta muuttuivat samalla ulkoisesti uhkaaviksi. Itämeren reunavaltiot olivat muuttuneet diktatuureiksi. Niihin Suomi ei halunnut samastua valtiollisesti eikä yhteiskunnallisesti. Pohjoismaat olivat sisäisesti vakaita kansanvaltaisia valtioita, joihin Suomi halusi rinnastua niin yhteiskunta- kuin turvallisuuspoliittisesti. Kielitaistelu laimeni. 1930-luvun lopulla taisteltiin enää ”pirua ja ryssää” vastaan. Ruotsista tuli Suomelle esimerkkimaa, josta haettiin yhteiskunnallista oppia. Puuhattiin pohjoismaista puolustusliittoa. Eikä vain sitä, vaan myös Suomen ja Ruotsin välistä valtioliittoa. Se jäi toteutumatta, kun sekä Venäjä että Saksa vastustivat hanketta. Itsenäistyminen otsikossani voi tarkoittaa myös pitkäkestoista jatkuvaa prosessia, jossa kaksi toimijaa hakee yhteiselolleen luontevaa tasapainoa. Ne osaavat sovittautua vaihteleviin tilanteisiin. Suomen ja Ruotsin suhde voisi olla sellainen. Siitä voi rakentaa analogian aikuisuuden kypsyttämään äiti-tytär -suhteeseen. Ruotsinkieleen suhtaudutaan naisellisella viisaudella. Se on kommunikoinnin väline ilman rodullisia tai kansallisia intohimoja. Tämän analogian tehtyäni en malttanut olla miettimättä, mitä jos Suomen ja Ruotsin kansakunnat nähtäisiin maskuliineina. Olisiko tarina samanlainen, jos otsikkona olisi ”itsenäistyvä Suomi-poika Svea-papan kainalossa”? Luultavasti puhuttaisiin isänmurhasta. Suomi-poika tekisi naapurilleen selväksi, että tätä ei tarvita. Täällä pärjätään omillaan. Ruotsia ei suin surminkaan puhuttaisi. Osoitettaisiin Ruotsille ja ruotsalaisille ja heidän suomenruotsalaisille ruotsinkielisille pikkuserkuille itsenäisyyttä. Vielä 2010-luvullakin näytettäisiin, ketkä olivat kolmikymmenvuotisen sodan todelliset voittajat ja Ruotsin suurvalta-aseman luojat. Perkele. Vaikka tyylilajit eroavat, niin kumpikin tarina luultavasti päätyisi samaan lopputulokseen. Feminiinisessä tarinassa edettäisiin sovitellen ja seesteisesti. Maskuliinisessa tarinassa olisi räminää ja räiskettä, suuria tunteita ja suuria sankareita. Jälkimmäinen tarina tuntuu tutummalta. Kansakunnat voivat olla feminiinejä, mutta poliitikot ovat usein maskuliineja. ​​​*** Uskon, että Suomen yhteenkuuluvuus Pohjoismaihin on vahvistumassa. Mutta mistä se johtuu, ja mitä se merkitsee? Tarkoittaako pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden vahvistuminen ruotsinkielen arvostuksen nousemista? Suomessa ei 1920- ja 1930-luvun kiivailujen jälkeen ole kytketty yhteen kansallisuus- ja kielikysymystä. On eletty kieli- ja kansallisuuspoliittisesti vakaassa ajassa. Entä nyt? Mitä on tapahtumassa? Pohjoismaat liikkuvat ja muuttuvat samassa virrassa kuin muu Eurooppa. Euroopan yhdentymisen vaikeuksien vastapainoksi ja vaihtoehdoksi nousevat luonnostaan yhteenkuuluvuutta tuntevien alueiden yhteistyön tiivistyminen ja yhdentyminen. Luonnollinen alueellinen yhteenkuuluvuus pohjautuu maantieteeseen ja geopolitiikkaan, yhdistävään historiaan ja mentaliteetteihin, yhteiskuntien ja elämäntapojen samankaltaisuuteen, kansalliseen ja kielelliseen omaleimaisuuteen – mutta kyse on aina myös poliittisesta arviosta. Pelkistäen voi väittää Suomi-neidon halunneen näyttää Svea-mammalle, että Suomi ei tarvitse Ruotsia uudessa Euroopassa. Haluttiin mennä EU:n ytimiin, väheksyttiin alueellisen identiteetin merkitystä, kuulumista Itämeren reunavaltioihin tai Pohjoismaihin. Tukholman – Berlinin – Moskovan kolmiossa Berlin nousi tärkeimmäksi Brysselin suhteen täydentäjäksi. Historia toistaa itseään. Saksasta haettiin aikanaan Suomeen kuningastakin. Historia on toistanut itseään viimeisen vuosikymmenen aikana. Pohjoismaisuudelle tarvitaan sisältö, joka yhdistää meitä ja erottaa meidät muista. 1900-luvulla meitä myönteisellä tavalla erottavia ja pohjoismaista yhteiskuntamallia vahvistavia tekijöitä oli paljon. Nyt pitää etsiä 2010-luvun pohjoismaisuuden erinomaisuuden ja erottavuuden tekijät. Siinä työssä ruotsinkieli on tärkeä silta ja yhteenkuuluvuuden rakentaja. Meidän suomenkielisten pitäisi osasta suhtautua ruotsinkieleen ”kotikielenä”. Kertauksen vuoksi pitää kuitenkin muistuttaa, että vaikka ruotsinkielellä on Suomessa historiaan perustuva asema, niin monikulttuurisessa Suomessa on myös muita kielivähemmistöjä, joiden oikeuksia peilataan ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksiin. Keskustelussa puhutaan oikeuksien sijasta etuoikeuksista. Se on haastavaa, koska näkemys on asenteissa, kuten olen mentaliteettihistoriallisella katsauksella yrittänyt osoittaa. Kielipoliittiselle populismille löytyy helposti tilaus. Ruotsinkieli on Suomelle tärkeä, mutta jos sen tärkeydestä ei muistuteta, sen arvo ja merkitys unohtuu. Ruotsinkieli kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, on ohittamaton osa sitä. Se kannattaa muistaa Ruotsalaisuuden päivänä.

Kommentera